Luulin tänään olevani piilokamerassa. Kyllä. Se oli ajatus, joka tuli mieleeni, kun olin odottanut asiakaspalvelutiskillä reilun puoli tuntia. Sen sijaan, että olisin hermostunut, yllätin itseni huvittumalla koko tilanteesta ja odottamalla, että kohta joku ryntää paikalle ja kehoittaa hymyilemään, koska minua kuvataan.
No, en ollut piilokamerassa. Olin noutamassa ystäväni minulle varaamaa teatterilippua. Lippuja oli varattu ennalta kolme, joista minä halusin nyt lunastaa oman lippuni. Johtuen teknisistä syistä, joutui minua palvellut rouva soittamaan lippuja myyvään yritykseen, jotta he irrottaisivat varauksesta minulle yhden lipun ja jättäisivät vielä nämä kaksi lippua odottamaan seurueemme muita jäseniä. "Tämä hoituu tosi nopeasti, kunhan saadaan ensin joku täältä vastaamaan", totesi rouva iloisesti ja minä nyökyttelin kiitollisena. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin ei tapahtunut mitään. Sitten olikin mennyt jo reilu viisi minuuttia ja rouva odotteli edelleen puhelimessa. "Siellä taitaa olla ruuhkaa, toivottavasti sinulla ei ole kiire?"
"Ei minulla ole kiire", vastasin. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että tässä vaiheessa olisi pitänyt pyytää rouvaa määrittelemään kiire sekä se, mitä hänen mielestään tarkoitti "hoituu nopeasti".
Vajaan kymmenen minuutin kohdalla (kyllä, katsoin kelloa) joku vastasi rouvalle ja tämä kertoi puhelimeen mitä haluaa lipulleni tehdä. Luurin toisessa päässä lippuja myyvän yrityksen edustaja pyysi rouvaa odottamaan, hänet laitettaisiin pitoon siksi aikaa kun asiaa selvitellään. "Olen pidossa, siellä taisi olla joku uusi hoitamassa, kun ei heti osannut tätä" kertoo rouva minulle ja jatkaa puhelin korvalla istumista.
"No, odotellaan" huomaan sanovani. Ja sitten muuten odoteltiin. Jossain vaiheessa huomasin, että selkäni taakse alkoi muodostumaan jonoa. Pitkäpinnaisimmat malttoivat odottaa jonkin aikaa takanani ennenkuin siirtyivät toiselle luukulle palveltavaksi. Katsoin taas kelloa. Olimme tämän rouvan kanssa nyt olleet asiamme kanssa pidossa noin kaksikymmentä minuuttia. Kukaan ei tullut välillä puhelimeen edes sanoakseen "vielä pieni hetki" tai "anteeksi, hetken vielä kestää". Ei, täysi hiljaisuus linjan toisessa päässä. Naurahdin jopa jossain vaiheessa, että ehkä tämä lipunmyyjä on unohtanut rouvan pitoon ja lähtenyt kahville tai kokonaan kotiin.
Kun olimme odottaneet noin 30 minuuttia, hiipi mieleeni tosiaan ajatus piilokamerasta tai jostakin ihmiskokeesta, jossa testataan PMS-oireisen naisen sietokykyä. Päätin venyttää vieteriäni edelleen, sillä kuka tietää, vaikka kokeesta olisi tulossa miten hienoja palkintoja tai kunniaa. Hetkenä minä hyvänsä joku tulisi kertomaan kuinka hienosti olen odottanut ja ojentaisi vuoden odottaja-palkinnon kera kauniiden kukkasten. Ei tullut kukkia eikä kunniaa.
Noin neljänkymmenen minuutin kohdalla (kyllä!) rouva päätti ottaa toisen puhelimen ja soittaa samaan aikaan uudelleen lippuja myyvään yritykseen. Ehkä saisimme selvityksen siitä, mihin meidät pitoon laittanut asiakaspalvelija oli unohtunut. Pian rouvalle jo vastattiinkin toiseen puhelimeen ja hänen tiedusteltuaan asiaamme saimme luvan sulkea toisen puhelun eli puhelun, joka oli edelleen pidossa. Saatuamme toisen henkilön puhelimeen alkoi asiat sujumaan ja minä sain lippuni muutamassa minuutissa siitä, kun toinen asiakaspalvelija vastasi rouvan puheluun.
Tarinan itseäni ällistyttävin kohta tulee nyt. Kun kysyin rouvalta, että mitä alkuperäiselle puhelullemme oli käynyt, kertoi hän, että lippuja myyvästä yrityksestä oli kerrottu, että puhelumme oli tosiaan pidossa, mutta asiaamme ei hoitanut kukaan. Eli hän, joka alunperin oli puheluun vastannut, oli päättänyt vain laittaa rouvan pitoon ja unohtaa sinne. Yrityksestä epäiltiin, että tämä henkilö ei ollut osannut auttaa ryhmävarauksen yksittäisen lipun lunastuksessa, joten sen sijaan, että hän olisi pyytänyt apua kollegalta, laittoi hän puhelun pitoon. Melkoisen luovaa ongelmanratkaisua, sanoisin.
Olen joskus mielessäni hymyillyt heille, jotka jonottavat lippuja, sisäänpääsyä tai ämpäreitä. Heillä toki on jo lähtökohdiltaan erilainen tilanne kuin minulla oli tänään, mutta silti. Onpahan nyt tullut minunkin jonotettua jotain, jota edes muut eivät jonottaneet. Toivoa saa, että kyseinen näytelmä täyttää odotukset. Enää en myöskään täysin niele mieheni mielipidettä siitä, että hermostun herkästi, jos joudun odottamaan. Tänään ei nimittäin ollut herkässä muu kuin nauru.
Niin ja se näytelmä; Bernanda Alban talo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti