Olen nyt viimeisen viikon aikana saanut kaksi muistutusta siitä, että en ehkä olekaan niin nuori iällisesti kuin miltä minusta tuntuu. Ikä on vain numeroita kuuluu vanha sanonta, mutta kyllä se on muutakin. Se on mm sitä, että kun kerrot mielestäsi jonkin hauskan jutun, niin riippuen kuulijakunnasta saat joko hyväksyvää nyökyttelyä ja naurahtelua osaksesi tai sitten sellaista hämmennystä, jonka voi aistia jäätävän koko tilan.
Jo lähtökohtaisesti minun on vaikeaa hahmottaa sitä, että joku ei ole elänyt vielä 1900-luvulla tai että miinusmerkin sijasta heidän sosiaaliturvatunnuksessaan on kirjain A. Ylipäänsä jo ajatus siitä, että joku voi sanoa olevansa syntynyt 90-luvulla, jolloin minä jo vietin teinivuosiani, on hämmentävää. Nyt sitten konkreettisesti törmäsin tähän asiaan ja vielä kahdesti.
Opetan työkseni ja puhun paljon. Yleensä liikaa. Oppilaamme ovat aikuisopiskelijoita ja jollain tasolla en ole vieläkään täysin hahmottanut sitä, että he oikeasti voivat ja ovatkin minua nuorempia. Nyt sitten ponnekkaasti ja olettaen luokan edessä tokaisen että: " Kuten kaikki varmasti muistavat Estonian turman vuonna 1994..." No ei muista. Huomaan eturivissä istuvien hämmentyneen ja kysyvän ilmeen samalla kun tajuan, että niin; nämä yksilöt tässä eivät ole olleet edes pilkkeenä isiensä silmäkulmissa, kun minä lukiolaisena kauhistelin Estoniassa menehtyneitä ja otin osaa omaisten suruun. Epäselväksi jäi, ovatko he edes lukeneet kyseisestä tapauksesta. Ilmeistä päätellen eivät.
Toisen kerran minut tipautettiin nuoruuteni jalustalta toissapäivänä, kun keskustelimme oppilaiden kanssa siitä, kuinka ihmisen nimestä ei voi tehdä olettamuksia hänen iästään. Pienet lapset ovat Väinöjä, Tyynejä tai Vienoja. Halusin sitten keventää keskustelua antamalla konkreettisen ja mielestäni varsin ihastuttavan esimerkin: "ystäväni lapsen nimi on Aarne Tanninen." Kahdeksasta kuulijasta kaksi nyökytteli ja hymyili ymmärtävästi ja muut hiljentyivät täysin. Heidän päänsä yläpuolelle olisi voinut sarjakuvamaisesti piirtää suuren kysymysmerkin ja siltikään tilanne ei olisi liioiteltu. Vasta kun kollegani vierestä puki sanoiksi sen, mitä minä en vieläkään ymmärtänyt, eli juuri kukaan ei nyt tajunnut, että mikä tässä jutussa oli niin ihmeellistä. Aivan, he eivät ole eläneet sitä aikaa kun hoimme television ääressä "Täällä Aarne Tanninen, Washington. Päätän raporttini tähän."
Konkreettisia ja varsin pysäyttäviä muistutuksia siitä, että mikäli kuulijasi eivät ole edes syntyneet samalla vuosituhannella kanssani, voi heidän olla vaikeaa muistaa Aarne Tannista tai Estoniaa. Tekeekö se sitten minusta vanhan, kun minä muistan? Kyllä tekee. Minulla on tunne, että tulen huomaamaan tämän vielä monta kertaa ja tunne, että jokainen kerta on yhtä hämmentävä. Yhtä hämmentävä kuin lankapuhelin heille, jotka ovat aina käyttäneet kännykkää.
