Mahlaa koivusta

Kaadoin eilen muutaman koivun ja huomasin sahatessani, että melkoinen määrä niistä vuotaa nestettä. Muistin, kuinka lapsuudessani isämme valutti pihakoivuista mahlaa. Muutama kysely herra Googlelta ja päätin tänä vuonna kokeilla itsekin mahlan talteenottoa. Mahla virtaa puun juurista oksiin ennen lehtien puhkeamista, joten suotuisa aika mahlan talteenottoon on ennen lehtivihreän ilmestymistä puihin. Koivut, joista mahlaa valutin olivat jo puhjenneet pieneen lehteen, mutta tämä ei näyttänyt vielä vaikuttaneen mahlan tuotantoon.

Porakone, kumiletkua ja astia. Tässä kaikki mitä tarvitset. Valitsin astiaksi Ikean lasipullon, joita meillä on jäänyt tyhjäksi mehuista. Kuminauhan ja palan kelmua varasin mukaan, jotta saan pullon suun suojattua mahdollisista ötököiltä.

Poraa muutaman sentin syvyinen reikä yläviistoon, aseta kumiletku tiiviisti porattuun reikään ja mahla alkaa juosta letkua pitkin astiaan. Mahla on helposti lämmössä pilaantuvaa, joten valitse koivun varjoisa puoli ja mikäli mahdollista, ympäröi astia lumella tai peitä se vaalealla kankaalla. Tänään oli ulkona melkoisen viileää, joten en suojannut pulloani millään. Kylmänä tuntui pysyvän ilmankin.

Muutamassa tunnissa oli puolentoista litran lasipullo yli puolillaan.

Mahlaa pidetään terveellisenä ja jopa sairauksia parantavana nesteenä. Maitiaisnesteestä, joka on 99 prosenttisesti vettä, on ennen uskottu ihmisten saavan talven uupumuksen jäljiltä uutta voimaa.

 Haju ja väri on kuin vedessä, mutta kuvailisin mahlaa kuitenkin jollain tasolla täyteläisemmäksi. Pehmeä ja ehkä hieman paksumpi neste, jossa on pieni makeuden tuntu. Nyt tätä sitten juodaan meillä Soramäessä ja katselleen, josko kroppa ja mieli virkistyy.

Medical Daily- lehti on kertonut kyseisen nesteen poistavan selluliittia, alentavan kolesterolia, edistävän maksan ja munuaisten terveyttä. Kuukauden ajan kahdesti päivässä nautittuna iho pehmenee ja kiinteytyy. Tiedä näistä. Minä nautin mahlani nyt, sillä vain pakastamalla mahla voi säilyä jopa vuoden, jääkaapissa vain muutaman päivän.

Lähde: www.medicaldaily.com




HUOM! Mahlan talteenotto ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Kysy lupa maanomistajalta.



Kissamaista menoa

Minä olen kissaihminen. Tai näin olen ainakin aina näihin päiviin asti luullut. Haluan sen olevan edelleen totta, mutta otettuani työkaverini kissat väliaikaishoitoon, olen joutunut punnitsemaan kissarakkauteni todellista painoa.


Meillä Soramäessä oli muutamia vuosia sitten kaksi kissaa. Sisarukset Lulu ja Iitu. Ehtoja maatiaiskissoja lyhyellä mustalla karvalla. Aivan valloittavia persoonia ja surullisten sattumusten kautta niiden molempien menehtyminen lyhyen ajan sisään jätti sellaisen aukon sydämeen, ettei sitä aivan heti paikata. Eikä olekaan paikattu. Vieläkään emme ole voineet ottaa uusia kissoja. Menettämisen tuska on liian kirkkaana mielessä.

Nyt minulla on täällä ns kaupunkikodissamme kaksi kissaa hoidossa. Valloittavia persoonia nämäkin toki, mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö kissarukkaset tai talvella lämmittävä puuhka olisi käynyt mielessä pariin otteeseen. Asutan työpaikkakunnallani kerrostalokaksiota, jossa nämä kaverukset nyt siis majailevat. Hyvinhän meillä menee ja mahdumme kaikki kolme oikein hyvin näiden seinien sisään. Miksi minusta kuitenkin tuntuu, että kerrostalo ei ole kissan paikka elää. Asiaan vaikuttaa toki se, että maalla asuvana olen tottunut siihen, että kissat juoksee ovista ja ikkunoista omaan tahtiin. Ja nimenomaan omaan tahtiin. Siinä ihminen sitten vain availee näitä kulkureittejä sitä mukaa kuin se kissalle sattuu sopimaan. Jo pelkästään se, että kaksi kissaa käyttää samaa hiekkalaatikkoa eikä tee tarpeitaan ulos, on minulle vierasta. Tuntuu, että jatkuvasti pitää olla siivoamassa ja vaikka kuinka paljon vaihtaisi hiekkaa ja siirtäisi sontaa roskapussiin niin aina haisee. Tässä suhteessa en siis ymmärrä ihmisiä, joilla on useita sisäkissoja.

Nämä kaksi kaverusta eivät voisi olla persooniltaan enää kauempana toisistaan. Siinä missä toinen roikkuu jaloissa, puskee ja tarpoo aina rasittavuuteen asti, lymyilee toinen nurkissa ja huonekalujen alla. Minulla saattaa päivästä mennä useita tunteja, etten edes näe näistä toista ja toisaalta taas loppumattomia hetkiä siihen, kun yritän hätistää tätä toista, läheisyydenkaipuista kattia, niskastani. Minä en tiedä kumpi on pahempi. Kumpikin piirre on saanut minut sekä huvittuneeksi, mutta myös raivon partaalle. Tietenkin, kuin pisteenä iin päällä, näistä tämä hellyydenkipeä on kuvassa oikealla oleva, pitkäkarvainen herra. Se, että saat kissan niskaasi sohvalla istuessasi tai päällesi sängyssä, tarkoittaa myös, että samalla tulee kilo karvaa kaupan tekijäisiksi.

Sitten tämä pakoilija. Juoksee karkuun mikäli osuu samalla reitille ja lähtee välittömästi toisaalle samaan huoneeseen saapuessani. Ruoka on ainoa motivaattori, joka saa tämän mustan leidin edes jollakin tasolla osoittamaan huomiotaan ruokkijaansa kohtaan. Mikään ei siis ole hyvin. Ei se, että osoitetaan huomiota eikä se, että piilotellaan omissa oloissa. Ehkä vika onkin minussa. Ehkä odotukseni eivät nyt kohtaa todellisuuden kanssa tai sitten olen ollut liian kauan ilman kissaseuraa muistaakseni, että kissat tekevät juuri niinkuin itse haluavat. Ne eivät kumartele omistajaansa eivätkä opettele käyttäytymään halutulla tavalla, ellei se jotenkin palvele niiden omaa etua.

Ironisesti, juuri tätä kirjoittaessani tämä musta arkajalka tulee viereeni sohvalle ja pitkäkarvakolli on ollut jo pitkään jossain muualla.

Varoituksen sana puhelimen kaiutintoiminnosta

Varoitan jo heti alkuun, että seuraava kirjoitukseni pitää sisällään kiro- ja voimasanoiksi miellettäviä sanoja, jotka voivat loukata herkimpiä lukijoita. Lukiessanne huomaatte kyllä, miksi en voinut näitä sanoja korvata ilman, että itse tarina olisi kärsinyt.


Tämä on hyvä opetus siitä, mitä puhelimen kaiutin-toiminto yhdistettynä aivoja nopeampaan suuhun voi saada aikaan.

Istuimme eilen ystäväni keittiössä  ja olimme juuri saaneet nautittua iltateet. En mene nyt sen syvemmin yksityiskohtiin keskustelumme sisällöstä, mutta kesken parhaan juttutuokion puhelimeni soi. Katsoin puhelimen näyttöä huomaten, että isäni soittaa. Avasin linjan ja laitoin puhelun kaiuttimeen. Tässä kohtaa mietitte ehkä, että miksi, mutta minulla on usein tapana puhua kaiuttimen kautta yksin ollessani ja nyt hyvän ystäväni läsnäolo ei tehnyt asiaan poikkeusta. Emme tulisi isäni kanssa puhumaan mistään sellaisesta, mitä ei ystävänikin voisi kuulla. Toki kertoisin isälleni, että hän on kaiuttimessa, jotta hän voi suodattaa puhumaansa. Ystäväni ja isäni ovat tavanneet useamman kerran ja voidaan jopa sanoa heidän olevan hyviä tuttuja. Tässä vaiheessa minulla oli siis oletus, että ystävänikin oli huomannut kuka minulle soittaa.


"No heippa, mistäs tiesit tänne soitella?" vastasin linjan auetessa. Isäni naurahti ja kysyi olenko kotona, johon vastasin olevani ystävän luona iltateellä. Kun sain tämän sanottua, huudahti ystäväni kohti luuria: "Me ollaan puhuttu täällä pillusta!" Katsoin ystävääni ja mietin, että ahaa, hän nyt haluaa tämän asian isäni kanssa jakaa. Mikäpä siinä. Isäni ei kuullut ja pyysi ystävääni, "Toistatko, että mistä olette puhuneet, kun en oikein kuullut." "Pillusta!", kajautti ystäväni edelleen iloisena ja työntyi huutaessaan lähemmäksi luuria varmistaen, että tällä kertaa hän tulisi kuulluksi. Edelleen tuijotin ystävääni ja mietin, että nyt sinä sitten haluat oikein vielä toistaa tämän sanomasi. "En nyt kyllä saa selvää, kuuluu niin hiljaa" sanoi isäni vielä kerran, jolloin päätin lieventää ilmausta ja sanoin hänelle: "Olemme puhuneet täällä naisen sukupuolielimestä" "Aa, siis pillusta", totesi isäni ykskantaan ja jatkoi: "Äitis huutaa tuolla, että puhukaa välillä mulkustakin." Tässä vaiheessa ystäväni havahtui ja muodosti suullaan äänettömän kysymyksen siitä, että kuka minulle oikein soittaa. Vastasin hänelle, että puhelimessa on isäni.


Se punan määrä, mikä ystäväni kasvoille levisi, olisi riittänyt maalaamaan kokonaisen talon. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja mutisi "Mä luulin, että siellä on sun mies..." Luurista kuului kovaäänistä isäni naurua, jonka väliin ystäväni toisteli anteeksi-sanoja ja sitä, ettei tiennyt puhelimessa olleen isäni. Minunkaan puhumisestani ei meinannut enää tässä vaiheessa tulla mitään, sillä koko tilanteen koomisuus iski kuin metrinen halko suoraan otsaan. Nauroimme kaikki kolme tai oikeastaan neljä, koska selvisi, että myös isäni oli laittanut puhelimen kaiuttimeen, jotta äitini kuulisi keskustelumme.


Mitä me tästä opimme? Luultavasti emme mitään. Vanhempani ovat jo yli 70-vuotiaita molemmat, mutta onneksi he eivät ole ihan herkkänahkaisimmasta päästä. Perheessämme on aina käytetty hyvin suoraa kieltä, eikä tässä tilanteessa varmasti hämmentynyt kuin ystäväni, joka tajusi juuri avautuneensa ystävänsä isälle. Sen verran hidas hän sentään oli, ettei ehtinyt tarkentamaan keskustelumme sisältöä. Se olisikin sitten jo toinen tarina.

"Odota hetki, olet pidossa"

Luulin tänään olevani piilokamerassa. Kyllä. Se oli ajatus, joka tuli mieleeni, kun olin odottanut asiakaspalvelutiskillä reilun puoli tuntia. Sen sijaan, että olisin hermostunut, yllätin itseni huvittumalla koko tilanteesta ja odottamalla, että kohta joku ryntää paikalle ja kehoittaa hymyilemään, koska minua kuvataan.


No, en ollut piilokamerassa. Olin noutamassa ystäväni minulle varaamaa teatterilippua. Lippuja oli varattu ennalta kolme, joista minä halusin nyt lunastaa oman lippuni. Johtuen teknisistä syistä, joutui minua palvellut rouva soittamaan lippuja myyvään yritykseen, jotta he irrottaisivat varauksesta minulle yhden lipun ja jättäisivät vielä nämä kaksi lippua odottamaan seurueemme muita jäseniä. "Tämä hoituu tosi nopeasti, kunhan saadaan ensin joku täältä vastaamaan", totesi rouva iloisesti ja minä nyökyttelin kiitollisena. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin ei tapahtunut mitään. Sitten olikin mennyt jo reilu viisi minuuttia ja rouva odotteli edelleen puhelimessa. "Siellä taitaa olla ruuhkaa, toivottavasti sinulla ei ole kiire?"
"Ei minulla ole kiire", vastasin. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että tässä vaiheessa olisi pitänyt pyytää rouvaa määrittelemään kiire sekä se, mitä hänen mielestään tarkoitti "hoituu nopeasti".


Vajaan kymmenen minuutin kohdalla (kyllä, katsoin kelloa) joku vastasi rouvalle ja tämä kertoi puhelimeen mitä haluaa lipulleni tehdä. Luurin toisessa päässä lippuja myyvän yrityksen edustaja pyysi rouvaa odottamaan, hänet laitettaisiin pitoon siksi aikaa kun asiaa selvitellään. "Olen pidossa, siellä taisi olla joku uusi hoitamassa, kun ei heti osannut tätä"  kertoo rouva minulle ja jatkaa puhelin korvalla istumista.
"No, odotellaan" huomaan sanovani. Ja sitten muuten odoteltiin. Jossain vaiheessa huomasin, että selkäni taakse alkoi muodostumaan jonoa. Pitkäpinnaisimmat malttoivat odottaa jonkin aikaa takanani ennenkuin siirtyivät toiselle luukulle palveltavaksi. Katsoin taas kelloa. Olimme tämän rouvan kanssa nyt olleet asiamme kanssa pidossa noin kaksikymmentä minuuttia. Kukaan ei tullut välillä puhelimeen edes sanoakseen "vielä pieni hetki" tai "anteeksi, hetken vielä kestää". Ei, täysi hiljaisuus linjan toisessa päässä. Naurahdin jopa jossain vaiheessa, että ehkä tämä lipunmyyjä on unohtanut rouvan pitoon ja lähtenyt kahville tai kokonaan kotiin.


Kun olimme odottaneet noin 30 minuuttia, hiipi mieleeni tosiaan ajatus piilokamerasta tai jostakin ihmiskokeesta, jossa testataan PMS-oireisen naisen sietokykyä. Päätin venyttää vieteriäni edelleen, sillä kuka tietää, vaikka kokeesta olisi tulossa miten hienoja palkintoja tai kunniaa. Hetkenä minä hyvänsä joku tulisi kertomaan kuinka hienosti olen odottanut ja ojentaisi vuoden odottaja-palkinnon kera kauniiden kukkasten. Ei tullut kukkia eikä kunniaa.


Noin neljänkymmenen minuutin kohdalla (kyllä!) rouva päätti ottaa toisen puhelimen ja soittaa samaan aikaan uudelleen lippuja myyvään yritykseen. Ehkä saisimme selvityksen siitä, mihin meidät pitoon laittanut asiakaspalvelija oli unohtunut. Pian rouvalle jo vastattiinkin toiseen puhelimeen ja hänen tiedusteltuaan asiaamme saimme luvan sulkea toisen puhelun eli puhelun, joka oli edelleen pidossa. Saatuamme toisen henkilön puhelimeen alkoi asiat sujumaan ja minä sain lippuni muutamassa minuutissa siitä, kun toinen asiakaspalvelija vastasi rouvan puheluun.


Tarinan itseäni ällistyttävin kohta tulee nyt. Kun kysyin rouvalta, että mitä alkuperäiselle puhelullemme oli käynyt, kertoi hän, että lippuja myyvästä yrityksestä oli kerrottu, että puhelumme oli tosiaan pidossa, mutta asiaamme ei hoitanut kukaan. Eli hän, joka alunperin oli puheluun vastannut, oli päättänyt vain laittaa rouvan pitoon ja unohtaa sinne. Yrityksestä epäiltiin, että tämä henkilö ei ollut osannut auttaa ryhmävarauksen yksittäisen lipun lunastuksessa, joten sen sijaan, että hän olisi pyytänyt apua kollegalta, laittoi hän puhelun pitoon. Melkoisen luovaa ongelmanratkaisua, sanoisin.


Olen joskus mielessäni hymyillyt heille, jotka jonottavat lippuja, sisäänpääsyä tai ämpäreitä. Heillä toki on jo lähtökohdiltaan erilainen tilanne kuin minulla oli tänään, mutta silti. Onpahan nyt tullut minunkin jonotettua jotain, jota edes muut eivät jonottaneet. Toivoa saa, että kyseinen näytelmä täyttää odotukset. Enää en myöskään täysin niele mieheni mielipidettä siitä, että  hermostun herkästi, jos joudun odottamaan. Tänään ei nimittäin ollut herkässä muu kuin nauru.


Niin ja se näytelmä; Bernanda Alban talo.

Puutarhakyttääjä

Minusta on tullut kyttääjä. Ei, minä en kyttää naapureita, koska täällä metsän keskellä ei heitä näe ilman, että menisi aivan pihaan seisomaan. Täytyisi varmaan mennä suoraan ikkunan alle katselemaan, koska suuret pihapuut ja isot pihat estäisivät tieltä näkemisen. Sitten puhuttaisiinkin jo vaanimisesta tai suoranaisesta kotirauhan häirinnästä, johon en toki halua syyllistyä. Minä kyttään kevättä ja kaikkea sitä, mitä se puutarhassani tarkoittaa.


Ensin minä kyttään lumen sulamista. Katselen säätiedotteita ja ilahdun kaikista yli viiden asteen lämpötiloista kuvitellen, että nyt ne sitten sulaa. Olen viikot toisella paikkakunnalla töissä, joten jokainen perjantai näin keväisin on täynnä toivoa. Toivoa siitä, että päästessäni kotipihaan huomaisin lumien kaikonneen ja kukkapenkkien tulleen esiin. Toiveeksi se vielä on jäänyt. Vielä en ole sortunut siihen, että hakkaisin jäitä tai lumikinoksia pihasta pienemmäksi. Ei sekään välttämättä väärin olisi...


Kevään auringon lämmittäessä ajatus siirtyy myös kompostiin. Kompostin kyljessä olevaa lämpömittaria kyttään ja yritän saada sen näyttämään lämpöasteita sen sijaan, että sen mittari on painuneena pohjaan. Värähtäisi nyt edes vähäsen. Tarkistan, siis kyttään, mittaria päivittäin ja pyydän myös miestäni kertomaan, mikäli hän on nähnyt mittarissa jotain eloa. Ei hän yleensä ole. Epäilen jopa, että hän ei edes katso sitä. Pääsee vähemmällä, kun kertoo katsoneensa ja päästää sitten pienen valkoisen valheen.


Asennetettuamme katolle aurinkopaneelit, olen saanut uuden kohteen, jota kytätä. Sehän on tietenkin energiantuotanto, joka näin kevään kynnyksellä starttaa pitkän pimeän aikajakson jälkeen. Kyttään invertterin lukemia ja vertailen niitä reaaliaikaiseen sähkönkulutukseen. Tällaiselle kyttärille kaikenlaiset mittarit ja konkreettiset näytöt ovat parasta.


Sittenhän se vasta kyttääminen alkaakin, kun pihalumesta päästään eroon. Perennojen, sipulikukkien ja pensaiden herääminen tuottaa jokapäiväistä iloa ja aihetta seuraamiseen. Harmi, kun näihin ei ole mitään saatavissa olevaa mittaria tai asteikkoa, jota kytätä. Tunnustaudun siis todelliseksi puutarhakyttäriksi, joka herää talven jäljiltä seuraamaan pihassa tapahtuvia asioita.  Pidän talven ajan sisäistä kyttäriäni piilossa ja päästän sen valloilleen heti, kun on aihetta alkaa toivoa kevättä ja kesää tulevaksi. Hyvä on, kyllä minä muita kyttään sen verran, että kateellisena katselen pihoja, joissa krookukset kukkivat värikkäinä ja nurmi jo vihertää, kun samaan aikaan omassa pihassa vielä luodaan lunta.


Kevätkyttäilemisiin!