Hikoiluttaa, väsyttää, maitohapottaa. Mieleen alkaa hiipiä ajatus siitä, että ei enää yhtään askelta, toistoa tai kierrosta. Jos vaan antaisi periksi ja saisi ainakin levätä. Loppuisi tämä polte lihaksissa ja hengitys tasaantuisi. Hiki kuivuisi ja voisi taas rentoutua. Jos sitten ensi kerralla vähän tehokkaammin...
Onko tuttua? Itselleni tällaiset ajatukset hiipivät mieleen treeneissä ja juoksulenkeillä siinä vaiheessa, kun tehot alkaa tuntua. Se on kuin olkapäällä istuva "Hilma Helpotus" tai "Rento Reiska", joka kuiskii korvaan ajatuksia siitä, kuinka järjetöntä on tehdä vielä viisi kyykkyä, kun jo tehdyt kymmenen riittäísi ihan hyvin tai miten voisi jo vaihtaa kävelyyn, kun on kuitenkin vitosen lenkistä juostu jo melkein kaksi kilometriä. Tätä kuiskuttelua vastaan sitä pitää sitten taistella ja yrittää siirtää ajatus johonkin muuhun. Vaikka vain siihen, että tekee toiston kerrallaan.
Olen sitä mieltä, että usein mieli väsyy ennemmin kuin kroppa. Tehoja löytyisi varmasti, mutta ajatus lopettamisesta on niin voimakas, että se vaikuttaa suoraan kestävyyteen ja jopa voimaan. Mitään tutkimustietoa minulla ei asiasta ole tähän kaivaa, mutta puhun omasta kokemuksesta ja omista tunnoistani. Ja nyt pitää siis tähdentää, että puhun puhtaasti tilanteista, joissa ei ole kyse loukkaantumisen riskillä jatkamisesta tai siitä, että totaalisen väsähtämisen tullessa vielä jatketaan, vaikka taju meinaa lähteä. Ei, puhun siitä, miten mukavuudenhalu yrittää torpetoida hyvää treeniä.
Itse havahduin pohtimaan tätä mielen ja kehon yhteispeliä siitä syystä, että olen aloittanut crosstraining-harjoittelun. Crosstraining on suomeksi kiertoharjoittelua. Crossfitistäkin puhutaan. En ole koskaan aiemmin treenannut yhtä tehokkaasti ja yhtä kovaa kuin nyt. En ole myöskään koskaan taistellut mieleni kanssa yhtä paljon kuin nyt. Se, mikä helpottaa tätä taistelua on yhdessä tehtävät treenit. Ryhmätsemppi ja jopa pienoinen paine hiljentää hetkeksi "Hilmaa" ja "Reiskaa" niin, että jaksan jatkaa. Kun näet, että kaveri siinä vieressä tekee burbeeta tai askelkyykkyä sinnikkäästä, ei siinä paljon viitsi jäädä viereen vain seisoskelemaan. Ei, vaikka tietäisi näin pääsevän huomattavasti vähemmällä.
Kropan lisäksi treenautuu siis nyt myös mieli ja miten euforinen se tunne onkaan, kun tekee kaikkensa sillä teholla, johon kykenee ja vaientaa mielessä olevat ajatukset keskeytyksestä kokonaan. Sitä tunnetta ei voi rahalla ostaa eikä sitä saa muuten kuin tekemällä. Jokainen oman tasonsa mukaan. Kahdentoista minuutin setissä jokainen minuutti ja jopa sekunti tuntuvat välillä pitkiltä, mutta hyvänolon tunne vain kasvaa, mitä lähemmäksi kello saavutettavaa aikaa käy. Sitten voi hien valuessa ja lihasten täristessä kiitellä itseään ja omaa periksiantamattomuuttaan samalla kun "Hilma" ja "Reiska" nuolevat näppejään.
Kollegani ja treeniystäväni lausui: "En lopeta kun väsyn, vaan lopetan, kun olen valmis." Juuri näin.
