Meillä Soramäessä oli muutamia vuosia sitten kaksi kissaa. Sisarukset Lulu ja Iitu. Ehtoja maatiaiskissoja lyhyellä mustalla karvalla. Aivan valloittavia persoonia ja surullisten sattumusten kautta niiden molempien menehtyminen lyhyen ajan sisään jätti sellaisen aukon sydämeen, ettei sitä aivan heti paikata. Eikä olekaan paikattu. Vieläkään emme ole voineet ottaa uusia kissoja. Menettämisen tuska on liian kirkkaana mielessä.
Nyt minulla on täällä ns kaupunkikodissamme kaksi kissaa hoidossa. Valloittavia persoonia nämäkin toki, mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö kissarukkaset tai talvella lämmittävä puuhka olisi käynyt mielessä pariin otteeseen. Asutan työpaikkakunnallani kerrostalokaksiota, jossa nämä kaverukset nyt siis majailevat. Hyvinhän meillä menee ja mahdumme kaikki kolme oikein hyvin näiden seinien sisään. Miksi minusta kuitenkin tuntuu, että kerrostalo ei ole kissan paikka elää. Asiaan vaikuttaa toki se, että maalla asuvana olen tottunut siihen, että kissat juoksee ovista ja ikkunoista omaan tahtiin. Ja nimenomaan omaan tahtiin. Siinä ihminen sitten vain availee näitä kulkureittejä sitä mukaa kuin se kissalle sattuu sopimaan. Jo pelkästään se, että kaksi kissaa käyttää samaa hiekkalaatikkoa eikä tee tarpeitaan ulos, on minulle vierasta. Tuntuu, että jatkuvasti pitää olla siivoamassa ja vaikka kuinka paljon vaihtaisi hiekkaa ja siirtäisi sontaa roskapussiin niin aina haisee. Tässä suhteessa en siis ymmärrä ihmisiä, joilla on useita sisäkissoja.
Nämä kaksi kaverusta eivät voisi olla persooniltaan enää kauempana toisistaan. Siinä missä toinen roikkuu jaloissa, puskee ja tarpoo aina rasittavuuteen asti, lymyilee toinen nurkissa ja huonekalujen alla. Minulla saattaa päivästä mennä useita tunteja, etten edes näe näistä toista ja toisaalta taas loppumattomia hetkiä siihen, kun yritän hätistää tätä toista, läheisyydenkaipuista kattia, niskastani. Minä en tiedä kumpi on pahempi. Kumpikin piirre on saanut minut sekä huvittuneeksi, mutta myös raivon partaalle. Tietenkin, kuin pisteenä iin päällä, näistä tämä hellyydenkipeä on kuvassa oikealla oleva, pitkäkarvainen herra. Se, että saat kissan niskaasi sohvalla istuessasi tai päällesi sängyssä, tarkoittaa myös, että samalla tulee kilo karvaa kaupan tekijäisiksi.
Sitten tämä pakoilija. Juoksee karkuun mikäli osuu samalla reitille ja lähtee välittömästi toisaalle samaan huoneeseen saapuessani. Ruoka on ainoa motivaattori, joka saa tämän mustan leidin edes jollakin tasolla osoittamaan huomiotaan ruokkijaansa kohtaan. Mikään ei siis ole hyvin. Ei se, että osoitetaan huomiota eikä se, että piilotellaan omissa oloissa. Ehkä vika onkin minussa. Ehkä odotukseni eivät nyt kohtaa todellisuuden kanssa tai sitten olen ollut liian kauan ilman kissaseuraa muistaakseni, että kissat tekevät juuri niinkuin itse haluavat. Ne eivät kumartele omistajaansa eivätkä opettele käyttäytymään halutulla tavalla, ellei se jotenkin palvele niiden omaa etua.
Ironisesti, juuri tätä kirjoittaessani tämä musta arkajalka tulee viereeni sohvalle ja pitkäkarvakolli on ollut jo pitkään jossain muualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti