Se meinasi taas tällä emännällä mennä sylki keuhkoputkeen, kun kuuntelin radiota ja kaikkien huulilla olevaa " Case Rinnettä". En mene millään tasolla nyt ottamaan osaa poliittiseen keskusteluun tai siihen, mikä meni pieleen. Faktaa on se, että pääministerimme Antti Rinne on tänään jättänyt hallituksen eropyynnön tasavallan presidentille. Minua tässä kiinnostaa se, oliko Rinne liikuttunut vai ei.
Miksikö se minua kiinnostaa? No. Tämä on hyvin vapaa lainaus Rinteen lehdistötilaisuudessa lausumasta mielenkiintoisesta analyysista itsestään: " En ole herkistynyt. Minulla on flunssa ja siksi ääneni saattaa kuulostaa siltä, että olisin liikuttunut, mutta en ole."
Mietin, että miksi tällaista herkistymistä pitäisi edes selitellä tai kuten tässä tapauksessa, herkistymättä jättämistä? Se on tällaisen ihmisen, joka herkistyy aina ja joka asiasta, vaikea käsittää, että miksi tehdä numeroa jostain, joka on luonnollista ihmisen käytöstä. Herkistymisessä on kyse reagoinnista vallitsevaan tilanteeseen ja mitä olen käsittänyt, niin ei tuo tilanne nyt niin kaukana sellaisesta ole, etteikö se herkistäisi raavaampaakin miestä. Itselläni ainakin jo pelkästään suuri vilutus t-viivalla nostaa kosteuden silmänurkkaan saatikka se, että kaikki olisivat arvostelemassa ja vielä julkisesti. Ymmärtäisin siis täysin, mikäli Antti Rinne olisi ollut herkistynyt. Itse kun herkistyn jo siitä, kun onnistun tekemään täydellisen jäälyhdyn.
On ihan ok herkistyä. Jopa itkeä. Ei sitä tarvitse selitellä. Eikä se haittaa, vaikka joku luulee sinun herkistyvän, vaikka siitä ei olisikaan kyse. Puolisosi uudelle paidalle nauraminen tai maha kippurassa käkättäminen tilanteessa, jossa hän kysyy mielipidettä uudesta kampauksestaan, ovat hetkiä, joissa selitykselle on paikkansa. Näissä esimerkin tilanteissa nauramista joutuu perustelemaan. Jopa vieno huulen nykäys saattaa johtaa keskusteluun siitä, oliko kyseessä hymy vai ei. Itkemisen voi aina verhota itkuun ilosta, mikäli kampaaja tai parturi on todella tyrinyt puolisosi pään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti