Minulle myönnettiin viime vuoden Itsenäisyyspäivänä Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitali. Tämä kunnia huipentui eilen työnantajan järjestämässä ansiomitalijuhlassa Finlandia-talolla.
"Mitä kukaan millään mitaleilla tekee?"
"Antaisivat senkin rahana."
"Näitä nyt saa jokainen ja tekemättä mitään."
Tällaisia kommentteja ja ajatuksia on minulle jaettu ihan kyllästymiseen asti. Ilmeisesti myös valintani mitalin saajaksi on herättänyt ihmetystä ja on sitä ihan suoraan tultu kysymäänkin, että mitäs olet tehnyt, kun tuollaisella sinua heittävät? Onneksi kuitenkin suurin osa minulle tärkeistä ihmisistä ovat iloinneet kanssani tästä kunnianosoituksesta. Muiden, edellä mainittujen kommenttien lausujat, jätän omaan arvoonsa.
Mitä tämä ansiomitali minulle sitten merkitsee? Paljon. Haluan ajatella, että se on tunnustus hyvin ja ansiokkaasti tehdystä työstä. Sitä se minulle on. En ole aina se näkyvin tekijä työyhteisössämme enkä aina välttämättä se sosiaalisin. Aamuisin en ole se mukavin työkaveri, kun taas iltaisin ja yöllä saattaa joskus ns mopo karata moottoritielle. Työtehtävien välissä ollaan rennosti, mutta kun puhelin soi, olen asiakkaita varten. Teen työni sillä vakavuudella ja tarkkuudella, että voin koska tahansa seisoa tekemieni päätösten takana ja selkä suorana vastata tekemästäni työstä. Hutilyöntejä tulee, mutta myös napakymppejä. Olen ihminen, en kone. Inhimilliset virheet kuuluvat asiaan ja itselleen pitää olla myös armollinen. Kukaan ei ole täydellinen ja jos joku muuta väittää, hän valehtelee.
Tiedän, että osa viittaa kintaalla tällaisille kunnianosoituksille ja he jopa jättävät juhlaan osallistumasta vain osoittaakseen, kuinka arvottomina ja turhina he ansiomitaleja pitävät. Sallittakoon se heille, mutta me muut, jotka haluamme iloita saamastamme kunniasta, nostakaamme malja jos toinenkin ja seisokaamme ylpeinä vastaanottamassa tätä hienoa tunnustusta työnantajan puolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti