Uutiset ovat päivittäin pullollaan surua, murhetta ja kaikkea ikävää tragediaa, jota maapallolla joudutaan kohtaamaan. Ihminen on siitä kummallinen otus, että niin kauan kun nämä tapahtumat eivät kosketa itseä tai läheisiä, ei tämän päivän uutinen jaksa enää huomenna puhuttaa. Silloin tulee jo tuutista lisää.
Niin sitä vain olen minäkin rakennettu. Keittiöpsykologin kokemuksellani voisin sanoa, että kyllähän se on myös eräänlainen suojamekanismi, ettei sitä ihan jokaista asiaa jää murehtimaan, mitä kulkiessaan kuulee. Eikä pidäkään.
Opimmeko kuitenkaan näistä toisille tapahtuvista onnettomuuksista, tapaturmista ja muista elämää sekä mieltä järkyttävistä tapahtumista? Tuleeko sitä ajateltua, että miten itse toimisi samanlaisessa tilanteessa tai miten jonkin asian tapahtumisen itselle voisi välttää? Tai mikä vielä tärkeämpää, teemmekö muutoksia toimintatapoihimme? Tapoihin, jotka mahdollisesti aiheuttavat näitä tragedioita.
Pysähdyin miettimään tätä asiaa tänään, kun kuulin, että naapurimme talo paloi. Niin. Sen piti sitten tapahtua niinkin lähellä kuin naapurissa, ennenkuin ryhdyimme esimerkiksi mieheni kanssa miettimään, miten suojaamme tärkeät asiakirjat ja -paperit, jos meidän talomme palaa. Tai mikä on meidän varasuunnitelmamme asumisen suhteen, jos koti palaa alta. Tai miten pelastaudumme, jos satumme olemaan palon alkaessa sisätiloissa. Onhan näitä taloja palanut ennenkin, mutta vasta kun se tapahtui naapurissa, sitä alkoi miettimään omaa pesäänsä tarkemmin.
Kaikkeenhan ei voi varautua ja hulluksihan sitä tulisi, jos kaiken mahdollisen varalta loisi turvasuunnitelmia, pakoreittejä, itsepuolustautumiskeinoja yms. Sitä vaan pysähtyy asioiden äärelle vasta, kun liippaa tarpeeksi läheltä. Tänä pysähtymisen hetkenä kohdistan ajatukseni myös naapuriin ja heille, jotka tässä tilanteessa tarvitsevat eniten apua. Tarjoamme sitä pyyteettömästi niin paljon kuin vain pystymme ja niillä keinoin kuin osaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti