Helppo ja nopea kanakeitto

 

 

 

 

 

 

Suosin nopeasti valmistettavia ruokia, joten tämäkään ohje ei tee poikkeusta siihen. Mikäli siis etsit jotain slow food-meininkiä, tämä ei ole sinulle. Kevyt ja maukas keitto valmistuu alle puoleen tuntiin ja on kaiken lisäksi edullinen.

Kaiva jääkaapin kätköistä pari perunaa ja porkkanaa. Lorauta kattilaan vettä ja keitä juureksia kasvisliemikuution kanssa niin kauan, että ne ovat kypsiä. Kypsennä broilerinjauheliha (400g), mausta haluamallasi tavalla ja lisää keittoon yhdessä tomaattimurskan (prk) kanssa. Kiehauta ja keitto on valmis. Voit halutessasi lisätä lusikallisen pippurituorejuustoa makua antamaan.

Veden ja kasvisten määrää vaihtelemalla saat luonnollisesti eri määrän keittoa.

Kuusenkerkistä siirappia

Kuusenkerkkäsiirappi

1 l kuusenkerkkiä

2 l vettä

4 dl sokeria

3 tl vaniljasokeria

Liota kuusenkerkkiä yön yli vedellä täytetyssä astiassa.

Siivilöi kerkät ja laita ne kattilaan, johon olet mitannut kaksi litraa vettä. Keitä miedolla lämmöllä noin kaksi tuntia. Siivilöi kerkät ja ota keitinvesi talteen.

Keitinvettä tulisi olla nyt noin litran verran. Lisää sokerit ja keitä vielä toiset kaksi tuntia ilman kantta. Seos muuttuu pikkuhiljaa tummaksi ja siirappimaiseksi. Mitä pidempään keität, sen paksumpaa siirapista tulee.

Voit maustaa siirappia halutessasi inkiväärillä.

Alkuperäinen resepti löytyy täältä: https://www.soppa365.fi/reseptit/kodin-kuvalehti/lisukkeet-juomat-muuta/kuusenkerkkasiirappi


Muistathan, että kuusenkerkkien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Kysy siis aina maanomistajan lupa.

Näkökulma työhyvinvointiin- miksi minä uuvuin

Kirjoitin tänään virallisen irtisanomisilmoitukseni. Poissa kyseisestä työstä olen ollut jo kohta kaksi vuotta ja tehnyt muita töitä virkavapaan turvin.


Olo on haikea. Pidän todella paljon nykyisestä työstäni. Pidin myös entisestä työstäni, jossa ehdin olla melkein viisitoista vuotta. Yksi aikakausi elämässäni päättyy virallisesti ja toinen alkaa vakinaisen viran muodossa. Se mitä olen saanut ja saan tehdä tulevaisuudessa antaa minulle iloa ja voimaa.


Ajauduin hakeutumaan toiseen työhön pitkälti henkilökohtaisten asioiden vuoksi. Olin jo pariin kertaan uupunut työssäni ja koin, että silloinen työni koetteli minua henkisesti niin paljon, että hyvinvointini oli vaarassa. Olin väsynyt ja usein huonotuulinen. Vapailla en pystynyt irtautumaan työstä niin, että olisin ollut levännyt työhön palatessani. Pahimmillaan itkin edellisenä iltana, kun mietin seuraavan päivän töihin menoa. Samaan aikaan kuitenkin pidin työstäni, josta varmaankin johtuu, että olin liian tunnollinen ja jaksoin liian kauan. Oli mahdotonta ajatella tekevänsä jotain muuta, vaikka tiesin, että tämä ei tulisi päättymään hyvin.


Olen miettinyt omalta kohdaltani paljon sitä, mikä tai mitkä olivat ne syyt, jotka ajoivat minut uupumukseen ja sitä kautta pisteeseen, jossa totesin, että en voi jatkaa. Valitettavasti minun on todettava, että suurin syy työhyvinvointini laskuun liittyy johtamiseen ja työni arvostukseen työnantajan puolelta. Nämä eivät ole sellaisia asioita, joita tarvitsisi henkilöidä kehenkään. Työntekijällä itsellään on myös vastuu omasta työhyvinvoinnista, mutta mikäli sitä ei työnantajan puolelta tueta millään tasolla, on sitä yksin vaikea kannatella.


Kyse on hyvin pienistä asioista. Jo se, että tunnet tulevasi kuulluksi auttaa. Ei se, että epäkohdista keskusteltaessa todetaan: " Ei täällä ole pakko olla. Tuossa on ovi, siitä voi aina lähteä." Sekin on toki totta. Ei ketään ole työhön pakotettu, mutta se ei vaan enää toimi, että asioita sanellaan ylhäältä alas ja ilman, että omaa toimintaa tarkasteltaisiin millään tasolla. On helppo todeta, että kyseinen työ on tekijälleen raskasta ja se ei kaikille sovi. Vaikeaksi asiat menevät siinä vaiheessa, kun työnantajan tulisi katsoa ns omaan pesään ja pohtia, miksi työtä ei jakseta. Mikä työssämme tekee sen, että vaihtuvuus henkilöstössä on niin suurta? Voiko johtamisessamme olla jotain haasteita?


Joustamattomuus työajoissa kuitataan usein sillä, että työntekijän on oltava työnantajan määrittelemänä aikana töissä. Tämä on totta enkä lähde sitä kiistämään, mutta mikäli toistuvissa kyselyissä tulee ilmi, että työvuorosuunnittelu ei tue työssäjaksamista niin eikö asialle voi tehdä jotain muuta, kuin tarjota verokorttia ja todeta, että tämä työ ei sitten sinulle sovellu. Puhun nyt pitkälti vuorotyöstä, sillä siitä minulla on itselläni kokemusta eniten. Erilaiset elämäntilanteet, henkilökohtaiset vuorokausirytmit tai työntekijän ikä ovat asioita, joihin pitäisi pysähtyä ja pystyä tarjoamaan kaikkia palvelevaa ratkaisua. Alalla, jossa tulee olla työntekijöitä vuorokauden ympäri, tämä asettaa haasteita, mutta väitän, että tällaisestakin työyhteisöstä löytyy tekijät vuorokauden jokaiselle tunnille. Vuorosuunnittelussa on omat lainalaisuutensa lepoaikojen ja vuorojen määrän suunnittelun suhteen, mutta yksilöllisyys tulisi muistaa tässäkin.


Työntekijän epäasiallinen käytös on asia, johon tulee puuttua. Kannattaa kuitenkin muistaa, että käytös voi johtua monista eri asioista eikä ole aina suoraan luonteenpiirteestä kiinni. Itse uupumuksen läpikäyneenä voin sanoa, että en varmasti ollut se mukavin työtoveri silloin, kun väsymys nosti päätään enkä vielä itse ollut asiaa havainnut. Muistan sen välinpitämättömyyden tunteen ja sen, kuinka olisi tehnyt mieli huutaa asiakkaille tai sanoa jotain sellaista, joka ei viranomaisen käytökseen kuulu. Työkavereille sitten sanoinkin, sitä kun eivät asiakkaat kuulleet. Näin jälkikäteen ajatellen käytökseni hävettää, mutta toisaalta myös tajuan mistä siinä oli kyse. Olin henkisesti aivan loppu. Voisiko siis taustalla olla jotain tällaista, kun työntekijäsi alkaa käyttäytymään asiattomasti sen sijaan, että kyseessä on kurittomuus tai se, että "kun se on aina tuollainen."


En kirjoituksellani tarjoa varmasti mitään uutta tai mullistavaa saatikka ratkaisua työhyvinvoinnin ylläpitämiseksi, mutta haluan nostaa esille sen, että työntekijän uupumuksen taustalla voi olla jotain muutakin kuin vain se, että kyseinen työ ei tekijälleen sovellu. Henkisesti raskaaseen työhön tulisi olla tarjolla työnohjausta ja varsinkin tukea työnantajan puolelta. Yhteen hiileen puhaltaminen on vanha, mutta viisas sanonta, joka pätee tähänkin. Mitä työnantaja tekee työntekijällä, joka ei koe lojaaliutta työnantajaansa kohtaan tai työntekijä työantajalla, joka ei arvosta työntekijänsä työpanosta?


Niin kauan kuin "tekijöitä on jonoksi asti ja kyllä tänne halukkaita riittää"- kommentit pitävät paikkaansa niin kaikkihan on työnantajan puolelta hyvin. Se mitä kuitenkin koko ajan menetään, on työkokemus ja sitä kautta saatu tieto ja taito toimia ko työssä. Sitä ei vaan uusilla, vastavalmistuneilla työntekijöillä ole. Arvostakaa työntekijöitänne. Se antaa paljon enemmän kuin ottaa. Uupumus ei aina johdu työn sopimattomuudesta ja monia taidokkaita ja ammattitaitoisia työntekijöitä menetään liian usein vain sen vuoksi, ettei työnantajan puolelta pysähdytä hetkisesti miettimään sitä, kuinka johtamisen tasolta voitaisiin asiaan vaikuttaa.

Irja Hannosen luontopolku- mukava retkeilyreitti koko perheelle

Covid- 19 eli kansakielellä koronavirus on pakottanut ihmiset eristäytymään. Kuntosalit ovat kiinni ja isommassa ryhmässä jumppaamista tulisi välttää. Oma sosiaalisen median "feedini" on alkanut täyttyä luontokuvista ja päivityksistä, joista voi päätellä ihmisten löytäneen erilaiset luontopolut ja retkeilyreitit.


Suunnittelimme jo pari vuotta sitten ystäväni kanssa, että lähdemme käymään jossakin luontopolulla lähellä kotipaikkakuntaamme. Silloin jo silmiini osui googlettamalla Irja Hannosen luontopolku Suomenniemellä. Paikka olisi lyhyen ajomatkan päässä ja itse reitti sopivan mittainen, sillä tarkoitus ei tällä kertaa olisi yöpyä muualla kuin omassa sängyssä. Onko sitten koronaa kiittäminen vai mitä, mutta viimein saimme aikaiseksi lähteä.

Irja Hannonen eli elämänsä Suomenniemen Karkauksella ja testamenttasi omaisuutensa kotikunnalle, joka on häntä kunnioittaakseen rakentanut Hannosen nimeä kantavan reitin Kuolimon rannalle. Reitti on 3,8km pitkä, joten se sopii myös heille, jotka eivät hae pitkiä vaelluskokemuksia.

        Päätieltä on selkeät opasteet paikalle ja itse reitin alkupäässä on reilusti paikoitustilaa autoille.

Ei sillä, ettemmekö luottaisi reitillä olevan opasteita, otimme aloituspisteen opastetaululta varmuuden vuoksi reittikortin mukaan. Ilmankin olisimme pärjänneet, mutta olihan se mukava välillä pysähtyä katsomaan, että missä sitä mennään. Samalla sai hieman muistella kouluaikaisia suunnistuksen tunteja ja sitä, että mitä ne erilaiset merkit kartalla tarkoittivatkaan. Reittikortissa on myös lisää tietoa maastossa olevista luontokohteista.

Osa reitistä kulkee pitkospuita pitkin. Näissä olisi hieman remontoitavaa, sillä joissain kohtaa puut olivat lahonneet tai näyttivät siltä, että päälle ei uskaltanut astua. Tämänkin toisaalta hyväksyy metsässä, joka muutenkin on jätetty luonnontilaansa.

Sään puolesta olimme tyytyväisiä matkaan lähtiessämme, että onpa mukavaa, kun ei ole liian kuuma tai kylmä. Vaatetta on sopivasti ja ilma suosii ulkona liikkumista. Tämä saatiin todettua, kun jo alkoi sataa vettä. Tätä ei onneksi kestänyt kovinkaan kauaa ja jo kohta aurinko porotti täydeltä taivaalta, kunnes sää päätti jälleen muuttua ja saimme rakeita niskaamme. Yhdessä hetkessä paistoi aurinko, kohta tuuli kovaa ja saimme rakeita naamaamme. Melkoista säävaihtelua ja vain 3,8 kilometrin matkalla. Aurinkoa oli kuitenkin suurimman osan matkasta ja se, jos mikä ratkaisee.



Reitin varrelta löytyy myös majavan pesä. Itse asukas ei ollut kotona tai halunnut meille näyttäytyä. En olisi minäkään tykännyt esittäytyä kuvaaville, omalle tontilleni tunkeville turisteille.

Reitin varrella on laavupaikka. Pitäähän sitä retkellä eväät syödä, joten teimme tulet ja laitoimme makkarat paistumaan. Edellisenä päivänä voimassaollut ruohikkopalovaroitus oli väistynyt, joten avotulen teko oli mahdollista.

Reitin kulkemiseen makkaranpaistoineen meni pari tuntia. Ei toki tällaisilla reissuilla kelloon kannata tuijottaakaan, vaan lähteä matkaan ilman aikatauluja. Pysähdyimme myös kuvaamaan melko paljon, sillä se on yksi näiden reissujemme tarkoitus luonnosta nauttimisen lisäksi.

Itselleni uusi tuttavuus, näsiä, kukki komeasti laavun takana.

Tätä luontopolkua voi suositella hyvillä mielin. Reitti on mukavan vaihteleva, mutta ei kuitenkaan liian raskas.


Lisää tietoa Irja Hannosen polusta löydät mm täältä:


https://visitlakekorpijarvi.fi/kohteet/etela-savo/irja-hannosen-luontopolku/

Se aika, kun kättelyn tai halaamisen näkeminen aiheuttaa outoja tuntemuksia

Keskustelimme muutama päivä sitten kollegani kanssa siitä, kuinka reagoimme nähdessämme kättelyä tai halailua. Ennen nämä tapaamisessa käytettävät ihmislajille luonteenomaiset käyttäytymismallit eivät juuri herättäneet mielenkiintoa ellei se tapahtunut itselle. Nyt on toisin. Meille on opetettu, että tavattaessa uusia ihmisiä heitä kätellään, katsotaan silmiin ja esitellään itsemme. Mitä tutumpia ollaan, voidaan jopa lähestyä halausasteelle mikäli se kummallekin osapuolelle sopii. On myös ihmisiä, jotka tulevat ns iholle, vaikka se ei toisen henkilökohtaiseen tilaan aina niin sopisikaan. Poislukien nämä iholle tunkeutujat, ei normaali tapaaminen ihmisten kesken ole aikaan saanut minussa mitään ajatuksia. Mitäpä se minulle kuuluu, että kuka kättelee ja ketä. Se halaako tuo kaupan pihassa oleva mies tuota naista on minulle aivan yhden tekevää ellei kyseessä sitten ole oma mieheni ja minulle tuntematon nainen. Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Se on toinen juttu sitten se.


Elämme poikkeuksellisia aikoja ja suojataksemme itseämme sekä muita on syytä pitää turvaväliä, jolloin kättelyt ja varsinkin halaukset ovat jääneet. Itse huomaan, että olen jo niin tottunut tähän ihmisten välttelyyn, että heti nähdessäni televisiosta tai valokuvasta kättelyä, halailua tai suuressa ryhmässä poseeraamista, kavahdan. Hyi kauheaa, ajattelen vaistomaisesti ja mietin, että miten ne kehtaa. Kunnes tajuan, että ohjelma, jota televisiosta tuijotan on nauhoitettu viime kesänä, jolloin tällaisesta virusepidemiasta ei ollut tietoakaan. Tai huomaan katsovani valokuvaa kahden vuoden takaa jostain syntymäpäiviltä, jossa kaikilla oli niin mukavaa. Kollegani jakoi tämän tuntemuksen kanssani. Hän muistaakseni jopa käytti ilmaisua "olen pöyristynyt".


On puhuttu, että tämän epidemian aikana on digitaalisesti saavutettu asioita, jotka tulevat varmasti jäämään käyttöön rajoitusten päätyttyäkin. Etäyhteydellä käytävät palaverit ja etätyö ovat ihan tervetullut käytäntö työelämään, mutta miten käy kättelyn tai halaamisen? Toivottavasti ne kuitenkin palaavat osaksi kanssakäymistä jäämättä täysin unholaan.


Itselleni on ihan mukavaa, että kauppajonossa se seuraava asiakas ei hengitä heti niskaan tai ikään kuin "vahingossa" töni ostoskärryllään takapuoltani, kun tuntuu olevan niin kiire omien ostosten kanssa. On myös mukavaa saada olla rauhassa maitohyllyn kohdalla ilman, että joku jo tunkee sieltä selän takaa ihan vain nopeasti tästä olan yli ottaen tämän rahkan...En sano, ettenkö huokaise myös helpotuksesta, kun minun ei tarvitse epäsosiaalisina päivinäni olla halaamassa tai kättelemässä ketään. Mutta että nämä jäisivät kokonaan pois. Kättelyistä ja halauksista puhun nyt. Ei, sitä en halua. Haluan nimittäin enemmän kuin muuta halata taas läheisiäni ja kokoontua yhteen kasaan ryhmäkuvaa otettaessa ilman, että minun tarvitsee pöyristyä tai kauhistua toisen läsnäoloa.


Siispä pidetään halaukset mielessä ja varastoidaan niitä nyt niin paljon, että kun sen aika on, voimme niitä käyttää. Muistaen kuitenkin jokaisen henkilökohtaiset rajat.

Kupattavana ensimmäistä kertaa

Kävin maanantaina ystäväni kanssa kupattavana. Ensimmäistä kertaa molemmat. Toiset ne vie ystävänsä lounaalle tai teatteriin, minä kupparille. Kuppauksesta minulla ei ollut muuta mielikuvaa kuin, että se on jotain, jota tekee yleensä vanhempi rouva, hämyisessä saunassa, musta essu yllään ja asetellen lehmänsarvia kupattavan ihoon kiinni. Koko toimituksen yllä leijuu pyhä ja jopa mystinen tunnelma. Veri valuu runsaina noroina kupattavan kupeita pitkin ja kupparinainen huuhtelee verta heittämällä sangollisia vettä saunan lauteille.

Eihän se nyt ihan sellaista sitten ollut. Liekö koskaan ollutkaan ihan tässä määrin, kuin nyt innostuin kuvailemaan. Kuppauksessa, kuten monessa muussakin vanhassa hoitomuodossa, on siirrytty vuosituhannen mukana kehityksessä eteenpäin. Hyvä näin.

Valehtelisin, jos sanoisin, että en yhtään jännittänyt etukäteen. Minulle oli kerrottu itse kupparin toimesta, että toimenpide ei satu, mutta väkisinkin jännitys hiipii mieleen, kun tiedät etukäteen, että ihoosi tehdään jonkinlainen haava, josta valutetaan verta. Voiko se olla sattumatta? Tai ainakin se tuntuu epämiellyttävältä, pakkohan sen on. Olin siis kokeilemassa ns märkäkuppausta, jossa ihon hiussuonista imetään verta kuppauskupin avulla.

Kauas on tultu lehmänsarvista....

Kuppaaminen ei sovellu kaikille ja mahdollisia esteitä kuppaukselle en ryhdy tässä nyt erittelemään. Jokainen voi ne omalta kohdaltaan tarkistaa joko kupparilta itseltään tai netin syövereistä. Itselläni pohdintaa herätti alhainen verenpaineeni. En käytä lääkitystä verenpaineeseen ja se on ollut alhainen koko elämäni ajan, joten kyseessä on lähinnä perusominaisuus, ei sairaus. Päätimme siis yrittää. Aloittaisimme pienellä määrällä kuppauskuppeja ja mikäli minua alkaisi heikottaa, voisimme aina keskeyttää.

Ennen kuppausta mennään saunaan ja otetaan kunnon hikilöylyt. Niinpä siis nytkin. Saunoimme ja kun koimme olevamme valmiita, siirryimme suihkun kautta makaamaan kuppauspöydälle. Kuppaajamme ryhtyi asettelemaan kuppeja yläselälleni. "Eihän tämä tunnu missään", hihkaisin huojentuneena, kun tajusin, että selästäni törötti jo muutama kuppi. "Minä vasta laittelen näitä kuppeja, vielä ei ole tehty mitään", kuului kuppaajan vastaus. Niinpä tietysti. Kohta varmasti tulisi itku lyhyestä ilosta.

Tässä vaiheessa odotellaan veren nousemista kuppeihin.

 

Haavan tekemiseen käytetään erilaisia välineitä. Olin etukäteen kuullut pikkukirveestä ja jo ajatus sellaisesta sai ihohuokoset väräjämään yhdessä pelon kanssa. Kirves välineenä ei luo mielikuvaa miellyttävästä ja huomaamattomasta toimeenpiteestä. Ei, vaikka sen etuliitteenä on pikku. Meidän kupparimme käytti kuitenkin kertakäyttöisiä neuloja, joiden terän pituus ei kovinkaan paljoa yli 2mm ollut. Saunassa otettu lämpö sekä hetken aikaa jo imussa ollut iho puuduttuvat hieman, joten neulalla pistely ei tuntunut liioin epämiellyttävältä, saatikka, että se olisi sattunut.

Sitten odotellaan. Kuppari kertoi, että yleensä ensimmäisellä kerralla ei verta tule kovinkaan runsaasti tai lainkaan. Lihasten kireys tai jännitys voivat vaikuttaa siihen, että verta ei lähde imusta huolimatta tulemaan. Ei ollut sitä "ongelmaa". Kuulemma meistä molemmista lähti verta ensikertalaisiksi yllättävän paljon. Kuppeja tyhjennellään ja niin kauan kuin verta tulee, niitä pidetään. Kun veren tulo lakkaa, on kuppaus ohitse.


MITÄ VÄLITTÖMIÄ VAIKUTUKSIA MINÄ HUOMASIN


- Kupattu alue tuntui kevyeltä, kuin hieronnan jäljiltä.


- Näin parina seuraavana yönä hyvinkin eloisia unia, jopa levottomia.


- Piristyin hetkellisesti heti kuppauksen jälkeen.


- Lievää päänsärkyä. (Voi johtua siitä, että en nauttinut nesteitä tarpeeksi)


- Aineenvaihdunnan kiihtyminen (vessa kutsui useasti ja pieni kävelylenkki sai hien pintaan)




Kuppauksesta jää jälkiä, jotka häviävät ajastaan. Suoraan kupparilta ei ehkä kannata selän paljastavassa iltapuvussa lähteä juhlimaan, ellei halua selitellä kaikille, että kyllä, olen tietoinen asiasta ja että ei, se ei ole tarttuvaa tai mikään muukaan mustelmia ja paiseen näköisiä pallukoita muodostava tauti.

Lauantaihin mennessä jäljet olivat jo haalenneet.

Menenkö toiste? Kyllä. Se, onko siitä minulle mitään terveydellistä hyötyä, jää nähtäväksi, joten jo senkin takia, annan tälle toisen tilaisuuden.